Nuotiotarinoita oppimisesta

Kuvittele nuotio keskellä metsää ja ystäviä siihen ympärille. Kipinät nousevat syysiltaan, metsä täyttyy iloisesta puheensorinasta ja nuotiopannukahvi porisee oranssina loistavien liekkien yllä. Kitarasta kuuluvat soinnut saavat jonkun hyräilemään ikivihreitä iskelmiä. Lisäät puita nuotioon naureskellen, kuinka partiolainen osaa sytyttää nuotion yhdellätulitikulla (mikä ei tosin aina pidä paikkaansa).

Yhtäkkiä joku kysyy, mitä olet oppinut partiossa. Mitä vastaisit?

Partiolaisten brändi voi tällä hetkellä hyvin, minkä vuoksi olisi luontevaa kertoa hienolla jargonialla delegoinnista, fasilitoinnista ja itsensä kehittämisestä. Arvostan – ja ilmeisesti myös kesätyöpaikkojen rekrytoijat ovat arvostaneet – suuresti partiossa opittujaprojektinhallinta- ja ryhmätyötaitoja, mutta arkisessa kohtaamisessa tuntuu luontevammalta kertoa maanläheisempiä ja konkreettisempia tarinoita.

Siksi itse kertoisin tarinoita rohkeudesta, eksymisestä ja johtajuudesta.

Näistä ensimmäisellä yleensä aloitankin. Saan usein kuulla kulkevani määrätietoisesti kohti unelmiani. Jos olen pitänyt jotain asiaa kiinnostavana, en ole pelännyt tarttua toimeen ja kokeilla. Kuuta ei saa koskaan kiinni, jos ei edes kurkota – vai mitä

Rohkeus ei kuitenkaan ole helpoin laji. Ei ole itsestään selvää, että maakrapu uskaltaa tulla purjeveneelle, vaikka onkin purjehtimisesta aina haaveillut. Ensimmäisellä purjehduksellani nousin jalat täristen veneeseen ja myönsin vähän nolosti, ettei käsistäni synny muita solmuja kuin rusetti, merimiessolmu ja neljän tuulen solmu. Kauhulla kuvittelin lentäväni laidan yli aallokossa, minkä vuoksi pidin visusti kiinni veneen laidoista.

Lopulta ei edes tuullut. Vellamo lipui ilta-auringossa kotilaituriin perämoottorin saattelemana. Näsijärven ulappa oli vaaleanpunainen, ja minä hinguin jo seuraavalle purjehdukselle. Syyskuun myrskytuulten puhaltaessa ja aaltojen nuollessa veneen sivukylkiä nautin vauhdin viimasta suuresti. Olin äärimmäisen onnellinen, että rohkenin etsiä rakkaasta harrastuksesta jonkin ihan uuden puolen, vaikka vähän jännitti.

Se, että on uskaltanut yrittää, on vaatinut myös epämukavuuden ja epävarmuuden sietämistä. Olen ollut täysin hukassa ja eksyksissä – myös siis ihan konkreettisesti keskellä metsää. Kun eksymiskarkit ovat loppu, kompassi on kadoksissa eikä kartta ei tunnu olevan millään tavoin oikein päin, alkaa tuskanhiki nousta vähitellen otsalle.

Samanlaisia tuntemuksia herää toisinaan myös silloin, kun käsissä on suurempi projekti tai yllättävä käänne. Myös samat vinkit toimivat: pysähdy, ota karkkia ja mieti hetki ihan rauhassa. Olen partiourani aikana joutunut tiukkoihin johtamistilanteisiin, jotka ovat opettaneet toimimaan paineen alla. Kokemukset ovat antaneet roppakaupalla oppeja hyvästä ja huonosta johtamisesta.

Parhaat johtamistilanteet tuovat hymyn huulille vieläkin. Olen mahdollistanut sudenpennun hymyn uuden oppimisesta, pidellyt käsissäni päätoimittamaani lehteä ja ollut mukana luomassa alusta loppuun uudenlaista 400 hengen tapahtumaa. Toisaalta olen myös halannut loppuun palanutta ystävää, tehnyt päätöksiä tapahtumien perumisesta ja huomannut, että huipulla voi tosiaan tuulla aika kovaa. Näitä tilanteita en muistele niin suurella ilolla, vaikka ne ovatkin opettaneetkin paljon. Onneksi partiosta olen myös löytänyt mitä timanttisempia tyyppejä, jotka pitävät pystyssä pahimmassakin myräkässä.

Paljon sanottavaa olisi vielä vaikkapa siitä, mitä vuodet ovat antaneet ja kuinka harrastus sulautuu vähitellen elämäntavaksi. Tarinointia voisi jatkaa pitkään, mutta ilta alkaa kääntymään yöhön eikä nuotiostakaan ole jäljellä kuin hiillos. Jääköön siis tarinan jatko-osa vielä odottamaan vuoroaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti: Hanna ”Beagle” Hämäläinen
Kuva: Susanna Mikander

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.